Sitä laulua en unohda koskaan

Olin koko viime helmikuun Keniassa. Kiipesimme Mount Kenyan huipulle sekä ekomatkailimme Watamuun merikilpikonnien suojeluprojektiin. Jo pelkästään kiipeilyreissu yksinään olisi oman blogin arvoinen, puhumattakaan siitä, mitä kaikkea koin, kun pääsimme osallistumaan Turtle Watch –suojelujärjestön töihin.

En ole oikein osannut kirjoittaa matkastani vielä mitään, kun en ole tiennyt, mistä päästä alkaisin. Niinpä kirjoitan ihan väärässä järjestyksessä ekana siitä, mikä tuli mieleen ollessani viime viikolla juontamassa Helsingin koulujen välisessä Taito 2013 -tapahtumaa.

Turtle Watch -suojelujärjestöllä oli useita yhtäaikaisia projekteja meneillään, mutta yksi niistä on haavoittuneita ja sairaita konnia hoitava klinikka. Lasaretin altaiden hoivatit pääsivät säännöllisesti myös mereen polskimaan ”suolakylpyyn”, jonka tarkoitus oli vahvistaa paikallaan kyhjöttäneiden merikilpureiden lihaksia. Samalla suojeluprojektin työntekijät katsoivat, onnistuuko hoidokeilta säännöllinen ilmanotto pinnalta, pääsevätkö kilpurit tarpeeksi nopeasti pakkoon ja maistuuko meriheinä. Olimme tulleet rannalle uimaan klinikalla hoidetun Beauty-kilpikonnan kanssa. Kaunis merikilpikonna oli tervehtynyt täydellisesti ja se vapautettaisiin seuraavana päivänä. Nousimme iloisen riehakkaina vedestä rannalle.

Valitettavasti kaikille klinikan konnista ei käy yhtä hyvin. Saman päivänä eräästä kalastajakylästä pelastettu kilpikonna oli saanut niin pahoja kasvaimia molempiin silmiinsä, ettei se enää selvinnyt. Iloisen merikylvyn jälkeen vuorossa oli siis kuolleen matelijan hautaaminen.

En uskonut, että  hautakuopan kaivaminen  haisevalle ruumiille olisi jäänyt vahvemmin mieleen kuin ensimmäinen yhteisuintini ilmielävän merikilpikonnan kanssa. Kuoppaa kaivettiin rantahiekkaan antaumuksella, koska ruumis oli haudattava riittävän syvälle, ettei koirat tai vuorovesi kaivaisi sitä ylös. Kun kuoppa oli tarpeeksi syvä, lähdimme hakemaan ruumista autolta.

Merikilpikonnaa ei haudattu rannalle sen takia, että kuolema näissä olosuhteissa olisi jotenkin erityisen harvinaista tai poikkeuksellista, minusta tuntui, että tämä merikilpikonna haudattiin ylistyksenä elämälle. Kaikista konnista juuri tämä kuoli, mutta kontrastina sille, moni muu elää vielä. Tajusin, että me kaikki kuolemme, jotta osaisimme arvostaa jokaista hengenvetoa.

Projektin työntekijä Steve kysyi minulta takaluukun kohdalla, osaanko laulaa. Vastasi, että osaan. Olenhan käynyt musiikkiluokat, laulanut bändissä ja opiskellut laulua vuosia. Hän pyysi minua laulamaan. Kysyin, mitä kappaletta ja hän kohautti olkiaan ja sanoi, valitse itse. Aloin spontaanisti laulaa samaa kappaletta, jonka lauloin isotätini hautajaisissa.

Tilanne oli niin tunteellinen, että lauloin syvältä sydänjuurista samalla kun kävelimme hitaasti kohti kuopan reunaa veltto ruumis sylissämme. Laskimme konnan kuoppaan ja aloitin kolmannen säkeistön. Peittäessämme kuoppaa hiekalla kukin vuorollaan, muutkin alkoivat yhtyä lauluun, jokainen omalla kielellään.

Havahduin siihen, että en ole koskaan ennen laulanut niin, että kyseessä ei olisi esitys. Tuntuu, että useimmiten laulaminen on harjoiteltu esiintyminen, teknisesti mieluiten virheetön suoritus tai lahjana saatu erityistaito, ei mikään spontaani yhteisöllisyyden ilmaisumuoto. En ole ennen tätä kokenut yhtä voimakkaasti, miltä tuntuu laulaa sydämestä, ilmaistakseni arvostustani käsillä olevaa tapahtumaa kohtaan tai liittyäkseni sitä kautta samaa hetkeä jakavien ihmisten tunnetilaan.

Tämä hetki muutti suhtautumiseni laulamiseen. Pysyvästi. Oli ainutlaatuinen kokemus antautua laulamaan spontaanisti kunnioituksesta elämää kohtaan. Silloin ajattelin, olenpa kiitollinen siitä, että saan laulaa. Wau. Ehkä samoja fiiliksiä koetaan parin viikon päästä, kun Suvivirsi taas kajahtaa ja vapauttaa koululaiset kesälaitumille polskimaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAStevejaNupsOnthebeach

Rantavedessä ympärillämme pyöri nenänsä polttanut pieni poika. Hän näytti olevan äärimmäisen kiinnostunut konnasta. Kaikista kielloista huolimatta aina kun silmä vältti pojan oli pakko nipistää merikilpikonnaa jostain räpylästä.

Georgesunset

Advertisements

manifesto

Selaan Mandalan Kallen Nepalin kuvia läpi, koska etsin reissultamme ryhmäkuvaa Kapuan valokuvanäyttelyä varten. Hymyilen kuvien mukana nouseville muistoille matkasta hajuineen ja kirkkaine väreineen, kunnes pysähdyn kuvaan itsestäni.  Olen siinä vasta matkalla ylös. En meinaa tunnistaa itseäni. Se, joka tuli huipulta alas, on muuttunut minä, se jonka nyt tunnistan. Elämä muovaa meitä, kun annamme itsellemme luvan vaikuttua.

viaton vuorella

Jouduin usein perustelemaan, miksi kiivetä vuorelle, kun siinä ei ole mitään järkeä ja se on vaarallista ja kallistakin. En osannut silloin vielä vastata muuta kuin siksi, että pystyn. Nyt tiedän, että se missä kuljemme, ketä tapaamme, mitkä pelot voitamme ja missä myrskyissä rämmimme, tekee meistä niitä, keitä me olemme. Tästä innostuneena kirjoitin itselleni elämän manifeston!

Ikenet

Tämä on sinun elämäsi, sinun yksi ainoa elämäsi. Ole se, kuka olet, älä se, keneksi luulet, että sinun pitäisi joka päivä yrittää tulla. Anna äänesi kuulua. Naura niin, että ikenet näkyy. Suutele. Hulluttele. Unelmoi hillittömiä. Himoitse. Seuraa tunnetta. Aja pyörällä. Halaa. Tanssi. Antaudu haaveillesi. Toteuta ne kaikki. Mielikuvittele maailmoja, joita ei eilen vielä ollut. Juokse niin kuin leijonat savannilla. Katso nyyhkyfilmejä. Pidä yllä elämää. Vaikutu. Kyseenalaista vallitseva. Mene ulos. Naura ääneen elokuvissa. Mene paikkoihin, joissa et ole ollut. Hakeudu niiden seuraan, ketä et vielä tunne. Jos etsit sitä oikeaa, katso peiliin. Kiipeä puuhun. Syleile. Anna vaatteiden sotkeentua. Rakenna maja. Kiipeä vuorelle. Mene harhaan. Epäonnistu. Kerro siitä muille. Moikkaa naapuriasi. Sano joka päivä jollekin, että rakastat. Kosketa. Anna itsellesi lupa olla se kuka olet. Tiedä, että sinä olet tarpeeksi. Juuri noin kuin olet.

Vuorella


Kukkaron herraksi

Kukkaron vikat jaksot tulee tällä viikolla telkkarista. Ohjelmaa oli tosi nasta tehdä ja pakko myöntää, opin tosi paljon. (Jos missasit, katso Areenasta.)

Suomessa rahankäyttöön liittyy paljon häpeää. Muistan, miten tuotannon aloituspalaverissa keskustelimme, voisimmeko ottaa mallia ohjelman ruotsalaisesta versiosta, jossa hyväntuulisesti laitetaan talous kuntoon ja naureskellen viedään koko perheen voimin tavaroita kirpputorille. Ei voida. Ei Suomessa.

Täällä meillä päin velkaantumiseen ja talousvaikeuksiin suhtaudutaan asiaankuuluvalla haudanvakavuudella. Esimerkiksi yksinhuoltaja Tiina kertoo, että on noloa, kun ei ole rahaa, että tuntuu, kuin se olisi jotenkin oma vika, jos on köyhä. Siksi on niin mahtavaa, että löysimme niin monta rohkeaa avaamaan tilinsä kaikille tv-katselijoille. Uskon, että ohjelma auttaa ymmärtämään talouskriisiä lähimmäisen näkökulmasta.

KUKKARO

Kuva: Dan Gustafsson

Ennen olimme pohjolassa säästeliästä kansaa, mutta nyt pikavipit ja tekstarilainat ovat suomalainen vientituote. Tämä johtuu kuluttajaviraston mukaan siitä, että meillä on ollut melko löyhä lainsäädäntö, mutta myös hyvä tietoliikenneinfrastruktuuri. Nyt lakiin tulee muutos, pikaluottojen koroille ja kuluille tulee korkokatto. Mielenkiintoista nähdä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Usein naiset ovat kulutuksen kuningattaria, mutta harvemmin vaurastumisen valtiattaria. Sama päti minuun. Minun on pakko myöntää, että silloin kun aloitin toimittajana ohjelmassa, syyllistyin samaan kuin osa kanssasisaristani. Osaan kyllä vaihtaa autoon talvirenkaat ja saan uuden sulakkeen paikoilleen, mutta kun puhe kääntyy numeroihin, asuntolainan marginaaleihin ja inflaatioon, huudan apuun isää tai poikaystävää. Suhtaudun rahaan ja suuriin hankintoihin tunteella ja usein päällimmäisenä niistä on ahdistus. Voi kunpa joku muu huolehtisi tästä!

Nuppu_Dan_G

Kuva: Dan Gustafsson

Tästä sisuuntuneena pidin itsekin Kukkaron herraksi talouskirjaa, johon Kirstin sanoin, merkataan joka ikinen pilipippa, johon rahaa kuluu. Aluksi sen näkeminen ahdistaa. On paljon mukavampi vain vilauttaa pankkikorttia ja olla autuaan tietämätön, mihin kaikkeen turhuuteen raha todellisuudessa hupenee. Mutta muutaman kuukauden kuluttua numeroiden ja taulukoiden takaa alkaa syylisyyden lisäksi paljastua kiinnostavia havaintoja ja ennakoitavia käytöskaavoja. Oman talouden hahmottaminen auttaa ymmärtämään, että hei tätä kauttahan voin hallita koko elämää. Minä päätän, ei mainostoimisto.

Olikin palkitsevinta huomata kuvausten edetessä, miten suuria muutoksia päähenkilöidemme elämissä tapahtui. Iiris pääsi velkajärjestelyyn ja laihtui kuulemma sen lisäksi 20 kiloa, Aimo sai yllättäen ensi kesäksi hommia, tänä talvena satoi ennätyspaljon lunta eli Jarilla riitti hyvin duunia sekä hän kuulema löysi emäntäehdokkaankin. Ja toimittajaltakin onnistui talouden haltuunotto sekä marttojen keitto-ohjeiden säännöllinen seuraaminen. Lisäksi hän sattui kohtaamaan ohjelmanteon lomassa erityisen miellyttävän nuoren miehen. Ei pöllömpää! Niin se elämä järjestyy, kun ottaa taulukko-ohjelman käyttöön.

Jos pidit ohjelmasta ja haluaisit, että sitä tehtäisiin lisää, anna palautetta kanavalle. Liity keskusteluun fb:ssä.


Pakkaamishommia

Pitäisi kuulemma pakata. Lähtöön on alle viikko aikaa. Ehdottajan tarkkasilmäinen huomio aloittamisen tarpeellisuudesta on vedenpitävä, vaikken tietenkään voi myöntää sitä hänelle. Kiitoksen sijaan, keksin kiemurrellen verukkeita ja ylläpidän näennäisen välinpitämätöntä suhtautumista tavaroitteni etsiskelyyn.

Pah, mitä turhaa hermoilemista, sanon tarpeettoman puolustelevasti.

En usko hetkeäkään, että esitykseni menee läpi. Ainoa, kuka uskoo muka rennon asenteeni, olen minä itse. Siis todellisuudessahan olen kauhuissani.

Enkä vähiten siksi, että tajuan, miten fittimäistä on lampsia vuorenrinnettä kaatosateessa, jos unohtaa repun sadesuojan ja että lämpötilan laskiessa pakkasen puolelle olisi suotavaa että on muistanut pakata myös pitkäpunttiset kalsarit. Jos varusteet on himassa, syyllinen ja kärsijä molemmat löytyvät kiusallisen läheltä.

Vaikka minua jännittää ja himpun verran myös hirvittää, enimmäkseen olen itsevarma ja hyväntuulinen. Siitäkin huolimatta, että vakuutusvirkailija piti reissuamme äärimmäisen vaarallisena, se kun sisältää vaeltamista vuoristossa, sukeltamista Intian valtameressä ja vapaaehtoistyötä Malaria-alueella.

Onneksi minun tehtäväni ei ole paikantaa reissun potentiaalisia riskejä, muuten en varmaan koskaan poistuisi kotoani, mutta totta puhuen, on melkoinen haaste pakata reissua varten. Kassissa pitäisi olla varusteita, jotka suojaavat auringolta, vuoristotaudilta, itikoilta, pakkaselta, sukeltajan taudilta ja sateelta. Olisi myös mukavaa, jos mukaan mahtuisi teknisten vaatteiden lisäksi jotain edes etäisesti salonkikelpoista päälle pantavaa illanistujaisiin. Rakastan teknisiä vaatteita melkein yhtä paljon kuin surffikamoja, mutta on tilanteita, joihin ne eivät yksinkertaisesti sovi. Riskinä on että joudun loukkaamaan mahdollista illallisseuruettani, mutta puolustelen  moukkamaista käytöstäni lentoyhtiön mielivaltaisella 20 kilon painorajalla.

laukut

Viime kerralla tasatessani hengitystäni lentokoneessa vannoin, että seuraavan reissuni yhteydessä vältän hirvittävän kuluttavan tapani pakata. Eli sen, että heitän viime tingassa paniikinomaisesti kassiini kaikenlaista, mitä käteen sattuu ja ryntään myöhässä ovesta ulos juosten koko matkan bussiin.

Tällä hetkellä pakkaamiseni on kuin savolainen projekti, vain aloittamista vaille valmis. Päässäni on selkeä hahmotelma tavaroista, jotka olisi hyvä muistaa ottaa mukaan, mutta kassini eteisessä on edelleen tyhjä. Mistä tulee mieleen ystäväni mies. Muistan kun he vielä tapailivat ja tuoreessa suhteessa tuli ensimmäisen kerran eteen se hauras tilanne, jossa ystäväni ehdottaa, että miehen asunnossa olisi syytä vähän siivota. Miehen silmiin syttyi riemu.

Hyvä, nyt mennään ostamaan siivousvälineitä, hän julisti. Tilanne ratkaistu.

Minäkin olen aloittanut välineillä ja listoilla. Luin netistä muun muassa mitä Samuli Mansikka pakkaisi Kilimanjarolle sekä, mitä oma matkanjärjestäjämme suosittaa. Kuuntelin tunnelmaan virittävää matkamusaa. Ja eksyin aivan randomisti lukemaan jonkun mirkkulin matkablogia. Ja mikä yllätys, pakkaamiseni ei edistynyt YHTÄÄN !

Inspiroiva matkakuva:

Kenya

Selittelen itselleni etten ole laiska, koska en pääse alkuun, en vain pidä ennakko-odotuksista. Minusta tuntuu, että  turhan seikkaperäinen valmistautuminen ja varautuminen ennustaa ainoastaan pettymyksiä. Pettymyksiä omiin odotuksiin. Kaikki tulee olemaan kuitenkin ihan eri tavalla, kun esitteessä tai mitä itse oman menneiden kokemustensa pohjalta luulee. Joten suojakeinoni on, että ei kannata liikaa miettiä etukäteen, meneekö se niin vai näin, vaan hetkessä heittäytyä ja ottaa vastaan, se mitä annetaan. Ja se ettei ehtinyt varautua kunnolla, on oikein kelpo syy hyväksyä mukisematta se mikä on. Se, että olisi varautunut paremmin, ei kuitenkaan suojaa yllättävältä luonnonmullistukselta, lennon peruuntumiselta,  lumivyöryltä, sairastumiselta, eikä matkasuunnitelmien u-käännökseltä.

Matkustaessa joskus juuri ne parhaat hetket syntyy, kun eksyy tai ei ollut osannutkaan varautua johonkin. Tähtihetket on kätketty arkisten askeleiden lomaan, ihan niin kuin elämässä yleensä. Harvemmin parhaat juhlat on uutena vuotena tai romanttisin tunnelma hääpäivänä. Vuorimatkallanikaan huippuhetki ei ollut topissa vaan jonkin teemukin pohjalla kolmoskylässä. Sitä, mitä reissuista lopulta jää käteen, ei voi etukäteen päättää.

Muistan, mitä tuli villistä Kroatian road-tripistä, kun kolme päivää ennen lähtöä matkakumppanini kertoo, että hän onkin yllättäen raskaana. Mitä tapahtui dokumenttikäsikirjoitukselleni päästessäni perille Meksikoon, jossa minulle selviää, että päähenkilöni asuu hylätyssä varastossa.

Mutta siksi kai me matkustetaan, että löydetään toisia maailmoja, uusia näkökulmia, maisemia ja ajatuksia. Matkalla voi herätä oudosta paikasta, syödä jotain sopimatonta, antautua aistien vietäväksi, sairastua, rakastua ja unohtaa hetkeksi kuka on ja mistä olikaan tulossa. Tie vie aina perille, määränpää ei tosin aina ole se, mitä kohti luuli kulkevansa.  Mutta siinä se hienous onkin ja siksi sitä varten onkin niin vaikea pakata. Siispä en ota mitään sen suurempaa ressiä onnistuneesta pakkaamisesta.

Älkääkä antako minun hämätä teitä yhtä helposti kuin huijaan itseäni. Pakkaamisprosessin analysointi, selittely ja muu itsensä harhaan johtaminen on juurikin vain sitä itseään, silkkaa ryhtymisen välttelemistä. Tosin se on puettu helpommin nieltävään ilmiasuun, aivan kuin näennäisesti saisin muka jotain aikaisemmaksi, kun kirjoitan blogin siitä. Seuraavaksi aion arkistoida laskuni vuodelta 2007. (; No eikä, kun meen vetää WÄRK Ry:n vuosikokousta. Nähdään siellä.

Blogi_pakkausNoin seitsemän esinettä kahdeksastakymmenestäkolmesta paikannettu.


Suden hetki – pimeintä on juuri ennen kuin sarastaa

Melkein päivälleen vuosi sitten blogasin huiputuksestamme. Vuoden päivät eivät ole himmentäneet fiilistä. Päinvastoin. Oikeastaan vasta nyt tajuaa, mitä kaikkea matkalla oikein tapahtuikaan.

Jos ressuni vuorelle olisi elokuva, aurinkoista huiputustamme edeltäisi toisenlainen kohtaus. Se tapahtuisi hämärässä vessassa, jossa on niin kylmä, että hengitys höyryää.

Ainoa vaan, että tämä ei siis tietenkään ole elokuva, vaan muisto elämästäni. Tämä tapahtui pari päivää ennen kun kiipesin voittajana Islan Peakin huipulle. Ja tämä kohtaus oli se, joka lopulta muutti elämäni. En vain tiennyt sitä silloin.

***

Suora leikkaus Dingbochen vessan lattialle.

Oksennan kaaressa. Valkoinen posliini värjäytyy siniseksi mustikkakeitosta, jonka telttakaverini on kantanut Helsingistä tänne neljään ja puoleen kilometriin. Mitä haaskausta, ajattelen. Ravinto ei ole vielä ehtineet imeytyä systeemiini, luovutan jokaisella yökkäyksellä elämän energiaani viemäriin. Lähteeköhän mustikka koskaan tuosta irti, mietin. Posliini – valkoisesta nyt puhumattakaan – on tällä reitillä harvinaista herkkua. Hävettää.

Lausun mielessäni hiljaisen kiitoksen siitä, että juuri tämä yö vietetään poikkeuksellisesti retkeilymajassa eikä teltassa. Vaikka makuupussista ulos ja sisään ryömiminen kymmenen minuutin välein onkin ihan yhtä hankalaa, lannistavampaa olisi yökätä yksin jossain kelmeässä pusikossa.

Ohut ilma painaa keuhkojani kasaan. Pimeän ikkunan takana aukeava vuoristo puristaa jokaista soluani. Puristan takaisin. Kumpi murtuu ensin? Näen häivähdyksen möröstäni, se käväisee tietoisuuteni rajamailla, mutten saa siitä kiinni, en edes hännän päästä. Epämääräinen outo tuntemus vatsanpohjassani tassuttelee ympyrää.

Raskas hengitykseni kuulostaa korviini vieraalta. Hapenpuute tekee kaikista liikkeistäni korostetun hitaita. Laitan silmäni kiinni ja nojaan otsani vasten pytyn kylmään reunaa. Hengitän tilaa pelolle, joka kuristaa kurkussani. Koitan pysyä läsnä kehossani, vaikka mieleni yrittää koko ajan karata muualle. Se astelee omia polkujaan, hämmentää soppaa sotkeutumalla menneeseen ja huolehtii tulevasta. Sydämeni hakkaa, hengitykseni rahisee keuhkoissa.

Koitan vaientaa äänet päässäni. Ne sähisevät, etten pysty siihen, en ole harjoitellut tarpeeksi, eikä kehoni ole tarpeeksi vahva. Mieleeni tulvii kuvia menneisyyden riittämättömyydestä. En saa olla heikko. Vuoristo ei ole hemmoteltujen, huonosti valmistautuneiden tyttöjen paikka, niiden paikka on kotona kaupungissa latte-kahviloiden kantama-alueella. Kiroilen ääneen. Että tämäkin vielä saatana. Joka paikkaan sattuu.

Puren huomaamattani hampaitani tiukasti yhteen ja annan kuumien kyyneleiden valua säiden puremille poskille. Itkun voima tärisyttää kehoani. Kierrän ajatuksissani buddhalaista rukouskiveä myötäpäivää, kuten niin monta kertaa päivän vaelluksella. Tartun mantraan kuin pelastusrenkaaseen, toivon sen voiman hukuttavan lannistavat äänet alleen. Kuulin mantran ensikertaa sisältäni erään nepalilaisen rukousmyllyn kohdalla. En ole varma mistä se tulee, mutta se rauhoittaa minua. Hengitykseni tasaantuu ja sydämeni lakkaa hetkeksi pamppailemasta.

Kyyneleet valuvat tahmeina poskilleni, mutta käännän pelolle kasvoni. Vaikka minua hirvittää nähdä se, en annan sen enää huohottaa niskassani. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin kohdata se ja laskea irti. Olemme liian korkealla, en jaksa enää kantaa meitä molempia. Toisen meistä on aika jäädä tähän ja toinen jatkaa tästä edes yksin.

Pian istun mörköni kanssa kasvotusten kivellä, minua pelottaa, mutta hymyilen, minä tunnistan sen. Tuon käteni sydämen päälle paikalliseen tervehdykseen. Nyökkään sille ja toivotan, Namaste. Kumarran sinulle. Riisun sydämeni riittämättömyydestä ja menneisyyden aseista. Jostain syvältä sisältäni kuuluu kuiskaus: ”Äiti, mä pystyn siihen.

Samaan aikaan vatsani kouristuu kramppiin, kipu palauttaa minut äkisti takaisin vessan betonilattialle ja kroppaani. Oksennan kaaressa. Mustikkakeittoa Himalajan pytyn reunassa. Ikuisesti. Ikkunan takana aamun ensikajastus valaisee maailman korkeimman vuoriston. En tule koskaan unohtamaan sen kullankeltaista siluettia. Sarastus voittaa suden hetken. Jossain syvällä sisimmässäni tiedän, minä pystyn siihen.

***

Kello kymmeneltä 27. Marraskuuta 2011 minä huiputan maailman korkeimman vuoriston saarimaisen Imja Tse -huipun. Minä pystyin siihen, koska tervehdin vuorokauden synkimmällä hetkellä omaa pelkoani.


Oho!

Hidasta elämää –sivuston keskiviikkokolumnillani on jo reilusti yli 1000 tykkäystä. Jotenkin aika mieletöntä. En osannut ollenkaan odottaa, että tällä kertaa tuli kynäiltyä ”hitti-teksti”. Olen niin kiitollinen sivuston päätoimittajalle Sannalle, joka jo kauan sitten tunnisti piilevät kykyni, luotti täysillä ja houkutteli kirjoittajan minusta esiin. Kirjoittaminen ei ole urakka, jonka voi huhkia valmiiksi. Sen opetteleminen on prosessi, eikä sitä voi oppia muuta kuin vaan tekemällä. Ja julkaisemalla.

Olen tietenkin tosi mielissäni kirjoittajana, että onnistuin koskettamaan lukijoita ja että joku, minkä minä tunsin liikutti muitakin. Samaan aikaan tuntuu todella ristiriitaiselta käydä tarkistamassa Internetistä, miten moni minusta oikein tykkääkään.

Myönnettäköön, että ajoitus on mainio. Tällä sisäisellä hehkulla on hyvä lähteä hakemaan ensi vuodeksi toimittajan töitä. Ehkäpä uskallan jopa luottaa siihen, että minulla saattaa olla jotain kiinnostavaa sanottavaa. Ennen kaikkea omalla äänelläni. Jos uskallan oikein unelmoida, olisi hykerryttävää, jos saisin jakaa tarinan Kenian kilpikonnista ja vuoresta, joko tekstinä tai kuvina. Pystyisinköhän saamaan reissustamme jutun läpi johonkin mediaan? Hui.


Järjestelmällisen kaupassakäynnin porttiteoria

Mun piti näemmä elää 31-vuotiaaksi ennen kuin suunnitelmallinen kokkaaminen tai minkäänlaiset kaupassakäyntihommat nyrkin ja hellan välissä alkoivat kiinnostaa. Mikä onni, että synnyin tytöksi Suomeen, jossain muualla maailmassa olisin ehkä jo naimisissa ja neljän lapsen äiti. Sääliksi kävisi ne lapset.

Olen herännyt miettimään olisiko ruuan valmistamistusta mahdollista suunnitella ja voisiko siitä jopa nauttia. Mikä käänteentekevä ajatus! Siis minulle, joka olen mustavalkoisuuksissani liittänyt järjestelmällisyyden sellaisen henkilön ominaisuudeksi, joka on lisäksi tylsä ja mielikuvitukseton.

Muistan elävästi, miten opiskeluaikoina sain käsikirjoituskurssilla sanaharkan aikaiseksi opettajan kanssa siitä, että hänen mielestään henkilöhahmon persoonaa ei voi kuvata kolmella ominaisuudella:

1. pakastaa leipää

2. suunnittelee viikon ruokalistan sunnuntaina

3. ei jätä koskaan iltarukousta lausumatta.

Minun mielestäni ne tietenkin kuvasivat hahmoa paljon elävämmin kuin järjestelmällinen, rutiineihin turvautuva ja pelokas. Mutta olin 21-vuotias ja aina oikeassa

Olen näemmä nyt aikuistunut ja valmis myöntämään, että kaikki ihmiset, jotka pakastavat leipää ja suunnittelevat viikon ruokalistan valmiiksi, eivät ole mielikuvituksettomia ja pystyyn kuolleita. Mutta tätä taustaa vasten hieman pelkään, että minusta tulee anaalinen sääntöjen noudattaja ja elämästäni lattea ja tasainen. (Vähintäänkin elämäni näyttäytyy sellaisena parikymppisille opiskelijoille, mutta sen kanssa voin elää.)

Olen kuitenkin taipuvainen uskomaan, että koko elämäni ei tule tämän kokeilun myötä muuttumaan. Ellei tässä päde joku järjestelmällisen kaupassakäynnin porttiteoria. (Varotoimenpiteenä päätin olla pakastamatta leipää täällä viikolla.)

Olen siis käynnistänyt kokeilun. Marttojen sivuilla on huikea palvelu, kolme viikon ruokalista. Sen avulla voi suunnitella ruuanlaittoa pitemmälläkin tähtäimellä. Linkkien ”takaa” löytyy messevä määrä erilaisia reseptejä. Suunnittelin viikon ruokalistan valmiiksi ja kävin vain kerran kaupassa.

Tein onnistuneesti Hesarin avokado-pastaa, sitten tein risottoa. Sen lisäksi valmistin meksikolaista makaronilaatikkoa ja onnistuin loihtimaan suussa sulavia kauden uunijuureksia Feta-juustolla höystettynä.

Olen syönyt melkein viikon perushyvää kotiruokaa, jonka valmistamiseen ei mene kauaa aikaa. Lisäksi olen säästänyt pitkän pennin Kenian matkaa varten. Järjestelmällinen ei olekaan välttämättä sääntöihinsä ripustautunut nipottaja vaan voi olla myös reissurahoja kasaava maailman matkaaja! Hurraa aikuisuus ja avarakatseisuuteni. (;

Viikon kokeilun myötä voin todeta empiiristen havaintojen pohjalta hypoteettisen huoleni olleen täysin turha. Suunnitelmiin hirttäytyminen ei ollut minulle suuri murheen ryyni. Spontaanius ei hevilläkään suunnittelulla kadonnut. Voin jatkossakin luottaa siihen, että minun elämässäni aina sattuu  ja tapahtuu. Nytkin ostin vahingossa kidneypapuja chili-kastikkeessa. Makuyhdistelmästä tuli vähintäänkin mielenkiintoinen… Makaronilaatikkoa ala Mexico. Todella kekseliästä kokkailua. Suunnitelmia voi tehdä, mutta niistä voi myös poiketa.